Jos kiire vie minut ruttuun, niin jännitys menee minun jalkoihin. Jo hamasta nuoruudesta (hah) on minun ensi-iltajännitys näkynyt kipuiluna koivissani. Yleensä nilkat on ensimmäiset ongelmat, pari vuotta sitten yhtä musiikkiteatteribiisiä tehdessä oikeaa jalkapöytää piti sitoa koko ajan ja lonkka oli ihan tukossa. Takuuvarma ensi-illan merkki on se, että nyt vasen polveni tuntuu koko ajan siltä, että se saattaa muljahtaa paikaltaan. Onneksi nyt minä voin rauhassa jalkavammailla, koska ei ole painetta olemisesta ja liikkumisesta lavalla. Mutta vähän saan naureskella omille psykosomaattisille vammoilleni.
Eilen oli ensimmäinen yleisöläpimeno, sali oli puolillaan. Veto oli tosi hyvä, se meni jo hyvinkin esityksestä. Kirjoitin kyllä merkintöjä kynä sauhuten, mutta silti vedon henki oli se, että sain itsekin katsoa kuin esitystä. Erkaantumisprosessi on käynnissä, esiintyjät ottavat teoksen itselleen - asia josta iloita.
Tänään on kenraali, joka on täynnä paikanvarauslistan perusteella. Se on hyvä.
Juttu on hieno, nyt voin jo niin sanoa. Ja tarina kantaa, esiintyjäntyö kantaa, kunhan kaikki vaan itse siihen uskovat. Ja Kallaksen maailmasta tulee taas totta tunnin ajaksi. Saan olla ylpeä tästä gruposta, ja kaikki saavat olla ylpeitä itsestään.
Vielä viimeinen pinnistys tänään. Vielä yksi puristus ja toimen tiivistyminen. Sitten ollaan valmiita huomiselle.
Esityksen puffi-juttu tämänpäiväisessä Kainuun Sanomissa, vilikaseppa täältä.
Karo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti