Treeneihin on tullut ikävä vieras. Se alkaa kopsutella selkää jo hyvissä ajoin ennen treenejä, ja jää istumaan olkapäälle koko treenien ajaksi. Se kuiskailee ja manailee korvaan lempeästi, tietäen aiheuttamansa reaktion. Se tarttuu hellästi kiinni tukasta ja kutittelee päänahkaa. Ja saa kylmät väreet kiitämään ihoa pitkin.
Tuo pikku viholainen on kiire. Jos vielä viikko sitten ajattelikin ajan riittämistä toiveikkaasti, on nyt tunnelmat vaihtuneet. Kiire on tuonut treeneihin kellon tikityksen ja aikataulut, joita täytyy seurata minuutilleen, jos miettii ehtivänsä tehdä kaiken mitä haluaa. Neljä tuntia on hirveän lyhyt aika treenata, ja semminkin kun treenit sijoittujat yleensä klo 18-22 väliseen aikaan, on tuhti treenipaketti aina vähän liiankin tuhti. Neljä tuntia sydämen tykytystä ja kellon seuraamista - en suosittele kellekään.
Minä olen viime aikoina herännyt aina aamulla klo 6.37 (kyllä, tasan! ja aina ilman herätystä), ajatukseen treeneistä, kiireestä ja jostakin tietystä kohtauksesta, josta pitää muistaa sanoa tietylle esiintyjälle sananen. Morsian on nyt vääjäämättömästi minussa; päässä, kehossa, unissa. En osaa enää oikein puhuakaan muusta kuin esityksestä. Nyt eletään Pühalepaa, kahden kuukauden päästä jo jotain muuta.
Minut kiire vetää ruttuun. Pulmat näyttämöllä vievät minut kippuraan, jossa mikään ei liiku. Huomaan, että olen huonompi lentämään treeneissä, koska luotu kiire katkoo siipiä. Mutta toivon, että minusta ei ainakaan vielä ole tullut kiireen alla ihmishirviötä, ja toivon, että siltä muodolta säästyisin nämä viimeisetkin päivät.
Mutta on turha jäädä itkemään kaatunutta maitoa. Viimeisten viikkojen kaaoksessa on myös se onni, että kaikki esiintyjät ovat hyvinkin herkillä tilanteen suhteen. Kaikki tiedostavat ajan vähyyden ja työskentelystä tulee heti täsmällisempää - tavoite on yhteinen.
Tänään hinkataan taas juhannuskarkeloita, kutsun ja manauksen voimaa, sekä etsitään epätoivon muotoja kuutamoisessa metsässä. Yhdeksän päivää ensi-iltaan.
Karo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti